Luonnossa, metsässä ja niiden tarjoamilla poluilla juokseminen on ollut itselleni tapa liikkua jo pienestä asti. Lapsuudenkodin pihalta pääsi suoraan metsään ja siellä oli kiva temmeltää. Kun aloitin lenkkeilyn lukioikäisenä, suuntautuivat nuo lenkit lähimetsien poluille. En sitä silloin enempää ajatellut, siellä oli vain kiva juosta ja mennä.
Reilut viisi vuotta sitten aloitin triathlonistin uran ja otin tietysti mallia isoista pojista. Vallalla oli ajatus, että tosi triathlonisti ei asfaltilta poistu. No, itsehän rupesin myös koluamaan pikiteitä, mutta aina välillä livahdin tutuille poluille ja pururadoille. Nyt vuosia myöhemmin ja kriittisen pohdinnan jälkeen olen siirtänyt omista juoksuista valtaosan poluille. En sano, että olisi absoluuttinen totuus, että näin kannattaa tehdä, mutta avaan, miksi itse olen päätynyt tähän ratkaisuun.
Aloitetaan helpolla! Poluilla ja metsissä alusta on huomattavasti pehmeämpää, joten jalalle tuleva isku ei ole niin voimakas kuin asfalttiviidakossa. Näin jalat ja kroppa säästyvät, palautuminen juoksutreeneistä nopeutuu ja pystyy juoksemaan suuremman määrän kilsoja pienemmällä riskillä rasitusvammoihin.
Maaston profiilit tuolla Suomen tuhansissa metsissä ovat myös vaihtelevia. Löytyy loivaa ylä- ja alamäkeä, jyrkkää nousua ja välillä voi joutua hieman kiipeämään jopa kalliota. Vaihtelevilla poluilla askeleen tiheys, suunta, pituus sekä voima vaihtelevat ja ärsyke on näin monipuolista monotoniseen asfalttijuoksuun verrattuna. Metsässä kun on muutaman erimittaisen mäen treenikauden aika kavunnut, ei jaloissa enää paina tasaisilla triathlonkisojen reiteillä suoritettavat pienet nyppylät.
Polkujuoksu siis kehittää selkeästi paremmin voimaa, tasapainoa, koordinaatiota ja keskivartaloa kuin pelkkä asfaltilla juokseminen. Myös erilaisten urheiluvammojen jälkeen metsissä samoilu saattaa olla mahdollista aloittaa aikaisemmin kuin kovalla alustalla harjoittelu.
Mielestäni polkujuoksun paras juttu on luonto ja siitä nauttiminen. En voi kuvitella parempaa tapaa tehdä juosten pitkiä treenejä kuin kauniilla poluilla upeita paikkoja ihastellen ja eläimiä bongaten. On myös todistettu, että luonnossa viihtyminen vähentää stressiä ja on täydellistä vastapainoa hektiselle arjelle. Toki myönnetään, että metsässä vauhdit painuvat reilusti hitaammiksi, kun asfaltilla, mutta mitä sitten. Toki jos olet kovin Strava-orientoitunut menijä ja ylpeyden päälle käy pahimmillaan yli 7:00 min/km vauhti, niin älä vaivaudu poluille. Muuten suosittelen sitä kaikille.
Koska polkujuoksu on noussut kovasti trendilajiksi, on Suomessakin tarjolla kymmeniä upeita polkujuoksukisoja. Niitä kiertämällä saa mukavasti pituutta kisakauteen, sillä kisoja on talvesta myöhäiseen syksyyn. Kesällä polkujuoksutapahtumat toimivat myös hyvinä kovina harjoituksina kaikkiin triathlonkisoihin, mutta erityisesti jos tähtäimessä on jokin maastotriathlon, kannattaa poluilla viettää aikaa.
Juuso Manninen
Kirjoittaja on poluilla viihtyvä tamperelainen triathlonurheilija- ja valmentaja.
Juttu on julkaistu alunperin Triathlon-lehdessä 2/2018.