Frank Martelan kolumni: Miten löytää sisäinen motivaatio triathlonharrastukseen?

On hyvä olla tietoinen omista motiiveistaan urheilla. Urheilu on meistä valtaosalle harrastus. Se ei tuo leipää pöytään ja vuokrarahoja pankkitilille. Pikemminkin triathlonin kaltainen välineurheilu tuppaa viemään kaiken sen ylimääräisen rahan, mitä pankkitilille on jäänyt makaamaan. Tällöin kannattaa vaatia käytetylle ajalle ja rahalle vastinetta: Urheiluharrastuksen pitää parantaa omaa elämänlaatua, tuoda enemmän nautintoa kuin stressiä omaan elämään.

Kuten Helsingin Sanomien kolumnissani hiljattain totesin:

Jos harrastus tuottaa enemmän ahdistusta kuin nautintoa, lopeta. Kukaan ei pakota sinua jatkamaan itsesi rääkkäämistä.”

Samalla on hyvä miettiä, miten voisi tehdä triathlonista tai muusta harrastuksesta mahdollisimman iloisen ja merkityksellisen harrastuksen. Tässä suunnittelussa voi auttaa psykologiset perustarpeet, jotka selittävät merkittävän osan sisäisen motivaation ja hyvinvoinnin kokemuksestamme. Tarpeita on neljä: kyvykkyys, yhteisöllisyys, hyväntekeminen ja autonomia.

Kyvykkyyden osalta keskeistä on ymmärtää, että kyse ei ole ”objektiivisesta” kyvykkyydestä. Kaksi minuuttia nopeampi suoritus ei automaattisesti muutu korkeammaksi kyvykkyyden kokemukseksi. Kyvykkyyden kokemus syntyy siitä, että kokee hallitsevansa homman, pärjäävänsä siinä ja pääsevänsä kehittymään. Erityisesti kehittyminen on asia, johon kannattaa panostaa. Tämäkään ei tarkoita absoluuttista ajallista kehittymistä (toki se on palkitsevaa kun sitä tapahtuu), vaan enemmänkin sitä että löytää lajin sisältä tai liepeiltä uusia haasteita, uusia alueita mitä voi kehittää. Lisääntynyt ymmärrys kehon aineenvaihdunnasta, pienet edistysaskeleet palautumisrutiineissa tai juoksutekniikan hionta ovat kaikki paikkoja, joissa voi päästä kokemaan että oma kyvykkyys kasvaa.

Yhteisöllisyys on syvä inhimillinen tarve. Niinpä sekin voi tuoda uutta syvyyttä ja merkitystä omaan harrastukseen. Jos löytyy hyvä treeniporukka, jos lähtee mukaan lajin yhdistystoimintaan tai esimerkiksi järjestämään tapahtumia, niin tämä on omiaan syventämään suhdetta lajiin.

Toki tässäkin kannattaa tuntea itsensä. Muutama tuttuni on vaativassa esimiestyössä, jossa työpäivä täyttyy jatkuvasta vuorovaikutuksesta eri ihmisten kanssa. Heille juoksu-, uinti- tai pyöräilyharrastus saattaa tarjota tärkeän henkireiän: hetken jolloin saa olla yksin itsensä ja omien ajatustensa kanssa. Kun yhteenkuuluvuuden tarve tulee täytetyksi muilla elämänalueilla, voi triathlon olla nimenomaan paikka olla yksin. Mutta monelle muulle mahdollisuus kokea yhteenkuuluvuutta voi olla harrastusta yllättävänkin paljon syventävä tekijä. Myös motivaatio lähteä sinne lenkille kasvaa huomattavasti, kun tietää että kaverit odottavat metsän laidassa.

Hyväntekeminen taasen tarkoittaa toiminnan kytkemistä johonkin, joka palvelee jotakin hyvää tarkoitusta. Eli että omalla toiminnalla on joku myönteinen vaikutus maailmaan. Tätä voi kytkeä osaksi harrastusta lähtemällä mukaan harrastukseen liittyvään vapaaehtoistoimintaan: kisojen järjestämiseen osallistumalla tai esimerkiksi muita valmentamalla. Tai jakamalla muulla tavalla omaa osaamistaan muille harrastajille.

Autonomian osalta ratkaiseva kysymys on se, että harrastus on omaehtoisesta. Eli jotakin mikä itseä kiinnostaa, jotakin mitä tekee itseään eikä muita varten. Jokainen meistä on erilainen, innostunut erilaisista asioista. Ja jotkut saavat nautintonsa siitä, että pääsevät haastamaan itseään kestävyyttä vaativissa suorituksissa; että vievät kehonsa suorituskykynsä äärirajoille pitkissä, säännöllistä ja järkevää harjoittelua vaativissa koitoksissa. Jos olet yksi heistä, niin triathlon on varmasti sinulle oikea laji.

Koska autonomiassa on kysymys harrastuksen kytkemisestä omaan itseensä, hyvinkin persoonalliset jutut saattavat tuoda lisäpotkua harrastukseen. Itselläni lenkkeilyharrastus sai kipinää aikanaan siitä, että olin aina tykännyt olla paljain jaloin. Lapsuudessa kesämökillä en koskaan pitänyt kenkiä. Opiskeluaikanakin kerran kuljin kesällä kokonaisen kuukauden kertaakaan laittamatta kenkiä jalkaani. Niinpä kun kuulin joidenkin harrastavan juoksua paljain jaloin, loksahti jotakin kohdalleen: Molemmat maratonini, Lahden puolimatkan triathlonin ja kaiken näihin tähtäävän harjoittelun hoidin laittamatta kertaakaan mitään kenkiä jalkaani. Homma tuntui tätä kautta enemmän omalta, enemmän minun näköiseltäni. Ja sitä kautta enemmän motivoivalta ja innostavalta.

Triathlonin ollessa kysymyksessä tästä oli vielä yksi lisäetu: Toinen vaihto oli ennätysnopea, kun ei tarvinnut muuta kuin heittää pyöräilykengät ja sukat pois jaloista.

Frank Martela
Kirjoittaja on filosofi, tutkija ja tietokirjailija, joka muutaman maratonin ja maantiepyöräilykisan jälkeen osallistui ensimmäiseen puolimatkan triathloniinsa Lahden Ironman-kilpailuissa kesällä 2018.

Juttu on julkaistu alunperin Triathlon-lehdessä 2/2018. Kuva: Linh Nguyen / Unsplash

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.