Teksti: Juuso Manninen. Juttu on julkaistu alunperin Triathlon-lehdessä 1/2018.

Uinti – tuo triathlonin lajeista ensimmäinen, ajallisesti lyhyin, teknisin, usein märin ja vielä useammin vaikein oppia. Tässä kirjoituksessa kerron uintiharjoittelusta ja siitä, miten sitä tulisi mielestäni suorittaa. Samalla käyn läpi sitä, miten itse harjoittelen.

Kaikki esittämäni väitteet eivät perustu tieteelliseen näyttöön, vaan ne ovat hyviksi havaittuja, toimiviksi pääteltyjä tai peilivaikutuksella maailmalla opittuja. Tärkein sanomani on, teille arvon triathlonistit, altaassa kannattaa tehdä muutakin kuin ainoastaan kelata tunnin putkeen.

Perinteisesti sanotaan, että triathlonistin tunnistaa uimahallilla Finntriathlon-lakista, Finntriathlon-varustepussista ja sykemittarista. Kaikki varmoja tunnistuskeinoja, mutta myös treenaamisen tyylissä on usein samankaltaisuutta triathlonistien kesken. Veteen mennään nopeasti, eikä käsiä vahingossakaan pyöritellä reunalla. Altaassa uidaan vähintään tunti, mieluiten putkeen koko ajan ja pysähdytään lähinnä laittamaan lättärit ja räpylät päälle. Joka satasella vauhti hiipuu vähän ja tekniikka on hivenen karmeampi.

Aina kun näen altaalla vastaavaa suorittamista, marssin toiselle altaalle, jotta oma verenpaineeni pysyy jollain tavalla aisoissa. Toki myönnän, että yllä kuvatulla tavalla varmasti kehittyy. Jos uinnin lähtötaso on lähes nolla, niin pelkästään uimalla kehittyy tiettyyn pisteeseen. Pointtini on, että asiat voi tehdä myös toisella tavalla.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ykkösenä sanon, että tekniikka kuntoon! Suomi on täynnä osaavia uintivalmentajia ja muutaman kaverin olen nähnyt YouTubenkin avulla opettelevan yllättävän hyvän tekniikan uintiin. Pointti ei olekaan siinä, miten sen tekee, kunhan panostaa tekniikkaan ja antaa sen kehittymiselle aikaa. Itse rinnastan tekniikkaharjoitukset fysioterapeutin antamiin kuntoutusohjeisiin. Ei kipeä polvikaan parane yhdellä fysioterapiakäynnillä, vaan polvea pitää jumpata kuukaudesta toiseen, eikä heti mennä juoksemaan maratonia. Aivan sama uinnin tekniikkaharjoittelussa: ei yhdellä uintivalmennuskerralla vielä paljon opi, mutta toistamalla drillejä ja keskittymällä tekniikkaan joka harjoituksessa, tekniikka alkaa kehittyä.

Jos uuden oppimiseen pätee kymmenentuhannen toiston sääntö, ei kehitystä ei auta se, että tekee vain osan hyvin ja loput treenistä vanhalla huonolla tavalla.

Jos hyvän tekniikkasession jälkeen seuraavat kaksi viikkoa taas ui aivot narikassa ja tekee huonoja toistoja, on turha syyttää ainakaan valmentajaa kehittymisen puutteesta. Jos uuden oppimiseen pätee kymmenentuhannen toiston sääntö, niin ei kehitystä ei auta se, että tekee vain osan hyvin ja loput treenistä vanhalla huonolla tavalla.

Tekniikka siis kuntoon, mutta eihän kukaan jaksa mennä aina hallille vaan tekemään tekniikkadrillejä, eikä se olekaan homman tarkoitus. Triathlonistin tulee tietenkin uida myös matkaa ja todellakin pitää uida kovaa. Väitän, että matka- ja vauhtiharjoitukset jokainen pystyy suorittamaan tekniikkaa kuunnellen. Kaikki lähtee siitä, että mieli on kirkkaana ja halu keskittyä teknisesti hyvään uintiin on mukana koko treenin ajan.

Tarkoituksena jokaisessa treenissä on tehdä mahdollisimman paljon hyviä toistoja. Käytännössä se tarkoittaa, että pidemmissä kelaustreeneissä pilkkoo matkan osiin. Lyhyiden lepotaukojen jälkeen tekniikka pysyy paremmin kasassa. Treeniin voi tuoda vaihtelua esimerkiksi uimalla 500 m kelauksen aikana 5 x (15 m tekniikkadrilliä ja 85 m uintia). Mielestäni siinä vaiheessa, kun tekniikkaansa pyrkii muuttamaan, ei yli 500 m putkeen uimisessa ole suurta hyötyä. Tuolloin tekniikka vain rikkoutuu ja tulee huonoja toistoja.

Kaikki lähtee siitä, että mieli on kirkkaana ja halu keskittyä teknisesti hyvään uintiin on mukana koko treenin ajan.

Kovissa vedoissa kannattaa hyödyntää samaa ideaa: alkuun lyhyempiä vetoja ja sitten vasta pidempien vetojen kimppuun. Koviakaan uinteja ei tulisi uida yhtään sen kovempaa kuin tekniikka antaa myöden. Monesti näkee triathlonistin uivan kovat vedot samaa vauhtia kuin kelaukset, kovissa vain tulee pärskeitä enemmän ja voimaa tuotetaan mihin sattuu. Myös kovissa vedoissa voi tekniikkaan keskittyä konkreettisesti, esimerkiksi laskemalla käsivetoja pitämällä niiden lukumäärän kurissa. Harjoitella kannattaisi nostaen vauhtia maltilla ja pitäen yllä hyvää tekniikkaa, esim. 3 x (4 x 25m kiihtyvästi). Vasta kun tällaiset kovat vedot onnistuvat hyvällä tekniikalla, voi lähteä kehittämään lihaskestävyyttä pidemmille koville seteille.

Aina välillä kuulee triathlonistien puhuvan, että 50 metrin rata on ainoa oikea triathlonisteille, ja lyhyelle 25 metrin radalle mennään uimaan vain pakottavasta syystä. Tästäkin uskallan olla eri mieltä. 50 m radalla saa toki uitua pidemmän matkan putkeen ja se on lajille ominaisempaa, mutta varsinkin vähemmän kokeneille ja tekniikkansa kanssa kamppaileville suosittelen 25 metrin rataa. Ponnistus päästä helpottaa uintia, tekniikka pysyy paremmin yllä eikä tule väsyneitä huonoja suorituksia.

Yllä jo vihjasin, että triathlonisti ei yleensä lämmittele kuivalla maalla tai tee uintia tukevia liikkeitä. Jo pelkästään uinnin tekniikan oppimisen kannalta meidän tulisi osata käyttää oikeita uintilihaksia ensin kuivalla, jotta niitä olisi mahdollista käyttää vedessä.

Viimeksi Konalla pisti silmään, että järjestään jokainen näkemäni pro-urheilija teki pitkän kuivalämmittelyn ennen mereen siirtymistä.

Toinen kuivalla jumppaamisen puolesta puhuva seikka on triathlonin kilpailumuoto. Triathlonkisassa ei ole juuri mahdollisuutta tehdä pitkää uintiverryttelyä vaan verryttely tulee hoitaa kuivalla maalla. Miksi me triathlonistit siis teemme ennen kovaa treeniä pitkän alkuverryttelyn altaassa ennen kuin uimme kovaa? Samalla ihmetellään, että uinti ei kulje kisoissa. Jos harjoituksissa jumpattaisiin kuivalla ennen veteen menoa, tehtäisiin lyhyt verryttely altaassa ja päälle tehot, niin myös kisassa olisi kuivalla maalla tehdyn jumpan jälkeen helppo siirtyä suoraan kisavauhtiseen uintiin. Viimeksi Konalla pisti silmään, että järjestään jokainen näkemäni pro-urheilija teki pitkän kuivalämmittelyn ennen mereen siirtymistä.

Useiden uintivalmentajien mielestä triathlonistin tulisi osata muitakin lajeja vapaauinnin lisäksi, vaikka moni harrastaja ei tätä näkemystä puolla. Pelkästään se, että oppii liikkumaan vedessä monipuolisesti ja hahmottaa erilaisia liikeratoja on plussaa. Vihaamieni huonojen toistojen määrää saadaan vähennettyä, kun osa verryttelyistä uidaan selkä- ja rintauintia. Silloin on lupa olla aivot narikassa ja ainakaan vapaauinnin tekniikalle ei tehdä hallaa.

Lopuksi muutama sana välineistä. Lättärit, pullarit, räpylät ja muut jakavat mielipiteitä triathlonpiireissä. Ennen uin itse paljon enemmän välineillä, mutta tällä hetkellä keskityn enemmän tekniikkaan ja uin pidempiä settejä välineillä harvemmin. Pointtini on, että välineitä ei pitäisi käyttää pelkästään kelaustreeneissä tai uimavauhdin boostina kovissa seteissä. Triathlonistille välineistä on suurempi apu tekniikkadrilleissä apuvälineenä löytämään täydellinen ote. Snorkkeli, entinen inhokkini, on lähes kaikissa tekniikkaharjoituksissa oiva apu. Sen avulla voi helpommin keskittyä olennaiseen. Räpylät ovat myös etenkin heikoimmilla uimareilla ehdoton apu tekniikkaharjoituksia tehdessä.