Lue alkuperäinen artikkeli Triathlon-lehdessä.
Tänä kesänä järjestettiin ensimmäistä kertaa Lohja Triathlon, sprinttimatkan tapahtuma. Paikkana oli Lohjan Kisakallio ja sen mahtavat maisemat: Uinti Kisakallion rannan edustalla, pyöräily kumpuilevaa Kisakalliontietä ja juoksu viereistä kuntorataa pitkin. Tämän päälle kun tarjotaan vielä kunnon lounas Kisakallion urheiluopiston päärakennuksessa, niin eipä voisi tapahtumaa paljon paremmin järjestää.
Jos Ironmanin täysmatka on triathlonissa kuninkuusmatka, on sprintti puolestaan triathlonin lyhin kilpailu (uinti 750 m, pyöräily 20 km ja juoksu 5 km). Matka sopii hyvin ensikertalaisille, eikä siihen mukaan lähtemiseksi tarvitse olla mikään teräsmies. Vaikka kisa on triathlonin muihin matkoihin verrattuna lyhyempi, ei sprintti ole kisana sen vähäpätöisempi tai helppo. Mitä lyhyempi matka, niin sitä pienempiä ovat erot loppuajoissa. Jos haluat pärjätä kisassa hyvin, on jokaisen osasuorituksen oltava harkittu. Turhaa hötkyilyä tulee välttää, vaihtojen pitää mennä putkeen ja jokaisessa lajissa tulee pärjätä. Kaiken lisäksi koko kisa pitää vetää lähes täysiä läpi, kuitenkaan itseään tappamatta. Kiinnostavaa eikö? Itse en ollut aikaisemmin triathlonissa sprinttimatkaa kokeillut, joten oli hyviä syitä tehdä se nyt Lohjalla.
Vielä edellisenä päivänä näytti siltä, että koko tapahtuman voi unohtaa. Vettä oli tullut muutaman päivän aikana enemmän kuin siihen asti koko kesänä ja sääennuste näytti vesisateen jatkuvan myös kisapäivänä. Peesivapaissa kilpailuissa on pyöräilyssä aina kaatumisen tai onnettomuuden riski ja sateella se moninkertaistuu. Turha mielestäni lähteä sateella riskeeraamaan, siinä on vain enemmän hävittävää kuin voitettavaa. Sateella pyöräily on muutenkin inhottavaa, vaikka juoksuun ja uintiin sillä ei juurikaan ole merkitystä. Vielä kisapäivän aamunakin sadetutkan ennusteet näyttivät sateen lakkaavan vasta puolenpäivän jälkeen. Reaaliaikaiset sadetutkahavainnot näyttivät kuitenkin saderintaman menevän ohi noin kello 9, joten siinä oli hyvin aikaa asvaltin kuivahtaa pyöräilyosuutta varten ennen lähtöä. Kisakamat autoon ja kisapaikalle siis.
Saavuin paikalle noin tuntia ennen starttia, laitoin varusteet ja pyörän valmiiksi vaihtopaikalle ja tarkistin kisajärjestäjän merkitsemän reitin sekä lähiympäristön. Missä on uintipaikka, millainen uintireitti ja millainen on rantautumisen pohja? Miten sieltä tullaan vaihtoon, missä kohtaa saa nousta pyörän selkään, mistä ja mihin suuntaan juoksureitti kulkee, mistä löytyy juomapaikkoja? Tämän jälkeen, kun varusteet on varmasti tsekattu läpi, vaihdan märkäpuvun ylle ja lähden fiilistelemään kisatunnelmaa sekä testaamaan veden lämpötilan testiuinnilla.
Veden lämpötila oli kuuleman mukaan 16 astetta ja se tuntui testiuinnin perusteella aluksi kylmältä, kunnes keho tottui siihen. Tuuli puhalsi aika navakasti, joten järvellä oli myös hivenen aaltoja. Ilman kelluttavaa ja lämmittävää märkäpukua en veteen kyllä menisi. Muutama huimapää seisoi starttiviivalla ilman märkäpukua pelkässä uimapuvussa. Vähän hurjaa. Starttiin lähdin noin puolivälistä ryhmää, vaikka tiesin, etten tule koko matkaa vapaauintia jaksamaan. Muutaman kerran tuli toisten uimareiden jalat vastaan, kun jouduin keskiryhmässä pussiin. Uintireittini oli sen verran suora, että en viitsinyt lähteä kiertämään vaan vaihdoin hitaampaan rintauintiin. Ensimmäisellä kääntöpoijulla oli ruuhkaa, mutta sisärataa pitkin pääsin ongelmitta ohi. Yritin välillä vapaauintia, mutta jotenkin en saanut hengitystä tasaantumaan ja rentoa fiilistä uimiseen. Uintimatkana 750 metriä on sen verran lyhyt, että kovin suuria eroja ei muodostu. Häntäpäästäkin näki selvästi kärkijoukon menoa, kun he nousivat vedestä jyrkkää rantaa ylös vaihtopaikkaa kohti.
Oma uintiaikani oli 17:19. Aika on muutamaa sekuntia huonompi kuin Vantaan Triathlonin 2016 perusmatkan saman osa-alueen vauhti. Lievä pettymys siis, mutta toisaalta parempaan ei näillä taidoilla vielä päästä, enkä siihen oikeastaan kuvitellutkaan pääseväni. Matka vaihtopaikalle oli kuitenkin suhteellisen pitkä ja erittäin jyrkkä. Huohotin koko nousun vaihtopaikalle asti. Märkäpuku lähti hyvin jaloista ja tykästyin siihen, että koko vaihtoalue oli pystytetty ruohokentälle. Märkiin jalkoihin ei jäänyt hiekkaa ja muuta roskaa. Pehmeälle alustalle saattoi vaikka istahtaa kiskomaan märkäpukua pois päältä, jos siltä tuntui.
Pyöräilyosuudella mäkeä ja mutkaa riitti. Itse asiassa tasaista pätkää ei oikein edes ollut. Alamäkeä seurasi aina nopeasti ylämäki. Kisoissa olisi ollut peesivapaus, mutta näin kumpuilevassa maastossa sen etua oli vaikea hyödyntää. Sinänsä harmi, koska peesaaminen olisi helpottanut ja nopeuttanut ajoa ja tuonut strategisen vivahteen kisaamiseen. Toisaalta tie oli paikoitellen vähän huonossa kunnossa ja toisen takana ajaessa kaikkia railoja ja kuoppia ei välttämättä olisi huomannut ajoissa. Mäkinen maasto tasoitti myös pyöräilyosuuden eroja, koska aerodynaamisista pyöristä ja varusteista ei oikein ollut hyötyä. Vain raaka voima reisistä ja pakaroista ratkaisi sen, kuka tulee ylämäissä ohitetuksi ja kuka ei.
Taistelin kauan yhden punapaitaisen kisaajan kanssa. Kun itse join tai tankkasin alamäessä, niin hän tuli ohi. Kun hän teki samoin, itse tulin ohi. Tätä ohittelua tapahtui puolin ja toisin vähintään neljä kertaa. Viimeisessä jyrkässä ylämäessä juuri ennen vaihtopaikkaa menin hänestä vihdoin ohi. Vaihdoimme nopeasti kommentit jotenkin näin: ”Tulipahan ohiteltua, olisi pitänyt ajaa tasaisemmin”. Niin totta. Nyt kumpikaan ei oikein saanut toisesta kunnolla peesihyötyä, mutta minkä teet? En sitten tiedä, miten tuo tankkaus olisi pitänyt noin mäkisessä maastossa suorittaa. Alamäessä juominen hidasti ilmanvastuksen takia nopeutta ja ylämäissä puuskutti niin, että niissä juominen oli jo ihan fyysisesti hankalaa ja syöminen jo melkein mahdotonta. 20 kilometrin pyöräilyn loppuaika oli 38:23.
Juoksu tapahtui Kisakallion kuntoradalla. Vaihtoalueelta lähdettiin sopivasti aina alamäkeen ja sukellettiin varjoisan ja viileän metsän sekaan. 5 km juoksu juostiin kolmena lyhyenä kierroksena. Kierroksen lopulla oli tietenkin Lohjan maastoihin sopiva jyrkkä ylämäki. Sen verran nyppylällä oli pituutta ja jyrkkyyttä, että suurin osa näytti sen kävelevän. Vain harva juoksi mäen joka kierroksella ylös. Juoksu tuntui kierros kierrokselta helpommalta, vaikka lopun ylämäki sai hengityksen aina kuulostamaan höyryveturilta. Juoksun loppuaika oli 23:57.
Kokonaisaikaa sprinttimatkalle tuli noin 1:26. Mitään tavoitetta en itselleni sinänsä asettanut, mutta alle 1:30 aikaa kaavailin. Ottaen huomioon erittäin haasteellisen maaston, niin aika on mielestäni erittäin hyvä. Aikaa enemmän itseäni hämmästyttää kuitenkin itse sijoitus, 20/117. Uinnissa olin puolivälin sijoituksella, samoin ensimmäisessä vaihdossa. Pyöräilyosuuden aika oli kuitenkin top10 aika ja juoksussakin aika oli 15. nopein. Siis mitä? Olen aina kuvitellut, että olen enemmän pitkän matkan urheilija. Pyöräillessä ja juoksussa tuntuu, että kone käynnistyy hitaasti vasta reilun puolen tunnin ”lämmittelyn” jälkeen. Eipä se ihan tältä vaikuta, jos tuloksia katselee. Toisaalta pitemmissä matkoissa en juuri koskaan ole tulosten puoliväliä paremmalla puolella. Kutkuttaisi kokeilla sprinttitriathlonia vielä uudestaan.
Tapahtuma oli kaiken kaikkiaan erinomaisesti järjestetty pikamatka. Vielä kun ottaa huomioon, että tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa, niin hattua pitää nostaa. Kun tapahtumamaksuun sisältyi kunnon ruokailu, en näe mitään syytä, miksi tapahtuma ei keräisi seuraavanakin vuonna vielä lisää kisaajia.