Teksti: Juuso Manninen. Juttu on julkaistu alunperin Triathlon-lehdessä 3/2016.
Viimeinen kuukausi ennen Havaijin Ironmania on mennyt todella hyvin, kunto nousussa, jokainen laji kulkee ja itseluottamus on erittäin korkealla tasolla. Vaikka tiedän kunnon olevan hyvä, herättää ajatus kisaamisesta triathlonin Mekassa, Konassa, syvää pelkoa ja kunnioitusta. Kisapaikalle saavuin kaksi viikkoa ennen kisaa, ja kaikki vaikutti edelleen hyvältä. Pienessä Konan kylässä ei ole vielä ruuhkaa. Auringonpalvojaturisteja on reilusti enemmän kuin triathlonisteja.
Viimeiset valmistavat treenit saa tehdä omassa rauhassa. Harjoitukset menevät hyvin ja olosuhteet eivät tunnu läheskään niin brutaaleilta, mitä olin etukäteen pelännyt. Virtauksista huolimatta meressä pääsee eteenpäin, tuulesta huolimatta pyörä liikkuu reippaasti ja juoksukin tuntuu kevyeltä keskipäivän paahteessa. Kaikki siis hyvin ja orastava jännitys alkaa puskea kroppaan.
Vaikka tiedän kunnon olevan hyvä, herättää ajatus kisaamisesta triathlonin Mekassa, Konassa, syvää pelkoa ja kunnioitusta.
Viikko ennen kisaa alkaa Konassa olla täysi vilinä. Jokainen kauppa, kahvila ja ravintola tarjoavat jotain Ironman-spesiaalia, yliampuvasta Exposta puhumattakaan. Tämä kaikki on vielä helppo sulkea ajatuksista, keskittyä lepoon ja valmistautua kisaan. Paikalla on yli 2300 muuta kilpailijaa ja väkisin alkaa vertaamaan itseään heihin. Uintipaikka on täynnä todella kuivia urheilijoita, joiden rasvaprosentti on lähellä nollaa. Viimeisissä kevyissä pyöräharjoituksissa olen ohitettavana koko ajan. Vaikka olen tyytyväinen kohonneisiin pk-tehoihin, niin laavakentällä jokainen 65-ikäsarjan muorikin porhaltaa ohitseni. Juoksua ei juurikaan kisaviikon ohjelmaan kuulu, mutta nämä urheat kanssakärsijät kyllä jaksavat juosta Ali Drivella aamusta iltaan. Mieleen alkaa hiipiä epätoivo, josko en olekaan valmis mystiseen Havaijin Ironmaniin.
Lisää epävarmuutta tuo juttutuokiot muiden triathlonistien kanssa. Kaikilla tuntuu olevan selvät sävelet kisan suhteen. Energian ottaminen kisassa on laskettu sekunnilleen, uinnissa virtausten paikat on käyty testaamassa, pyörän iskupaikat ovat muistissa ja juoksukin kuulostaa vain pitkältä loppukiriltä. Lisäksi nämä kokeneemmat atleetit pelottelevat reitin vaativuudella ja muistuttelevat tarinoista, kuinka kovatkin urheilijat ovat mossahtaneet tälle reitille.
Kisaan on enää muutama yö ja valmentajalta tulee viesti: ”Jännittääkö?”. Listaan yllämainittuja asioita ja valitan ennemmin epätoivoa, kun jännitystä. Osaava valmentaja tuntee urheilijan ja paluupostina tulee muutama kannustava virke ja linkki Brett Suttonin blogiin: Just Another Race. Luen kirjoituksen useasti, kunnes asia kirkastuu ja näen taas valoa tunnelin päässä. Tajuan, että Havaijin Ironman on vain triathlonkisa muiden joukossa. Ensin uidaan, sitten pyöräillään ja lopuksi juostaan. Kunnioitus tätä legendaarista kisaa kohtaa ei katoa, mutta turha nöyristely ja pelokkuus on poissa. Tiedän harjoitelleeni hyvin ja valmistautuneeni Konan erikoispiirteisiin vähintään riittävästi. Päätän tehdä kisassa vain sen minkä osaan, se on tuonut jo tänne asti ja saa riittää nytkin.
Ironman Havaiji, ensimmäinen täydenmatkan triathlon tai aloittelijalle se ensimmäinen triathlonkisa voi tuntua pelottavalta ja mahdottomalta, mutta loppujen lopuksi kaikki on tehtävissä ja se, miten suhtaudut kisaan, ratkaisee paljon.
Lopulta kisa menee hyvin. Aika 9:46 ja sijoitus 7. ikäryhmässä 18-24. Olen tyytyväinen, mutta vähän jäi hampaan koloon. Kisa oli kaikin puolin rankin missä olen ollut, mutta ei silti mahdoton eikä lähelläkään niin ylitsepääsemätön este kuin olin kuvitellut. Ironman Havaiji, ensimmäinen täydenmatkan triathlon tai aloittelijalle se ensimmäinen triathlonkisa voi tuntua pelottavalta ja mahdottomalta, mutta loppujen lopuksi kaikki on tehtävissä ja se, miten suhtaudut kisaan, ratkaisee paljon. Lähdetkö valmiiksi leuka rinnassa häviämään vai itsevarmana tekemään sen mitä osaat.